Tarina vaikeasta eroahdistuksesta

Vajaa viisi vuotta sitten luokseni muutti Sisu-koira, silloin noin kolmevuotias, keskikokoinen, leikattu monirotuinen uroskoira. Koiran menneisyys oli rankka, se oli joutunut elämään ensimmäisen elinvuotensa kerrostalon parvekkeella kaiteeseen sidottuna, kuonokoppa päässä. Valtavat ulostekasat kertoivat, että ulkoilutus oli ollut hyvin harvinaista herkkua. Kuonokoppaa oli käytetty ilmeisesti siksi, että koira ei pystyisi puolustautumaan, kun perheen isä kävi hakkaamassa ja potkimassa pentua. Kun Sisu viimein noin vuoden iässä huostaan otettiin perheestä, pelkäsi se ihmisiä niin paljon, että moneen viikkoon kukaan ei saanut siihen löytöeläintalolla koskea. Mutta kun luottamus lopulta saavutettiin, alkoi siitä kuoriutua jälleen normaali, elämäniloinen nuori koira.

Ongelmaksi kuitenkin osoittautui se, että eristettynä kasvaminen oli aiheuttanut vaikeat yksinoloon liittyvät traumat Sisulle. Ensimmäisessä uudessa kodissaan se ehti olla puoli vuotta, koska omistaja pystyi pitämään sitä aluksi mukanaan työssään. Työpaikan vaihduttua ei koira voinut enää kulkea mukana, ja seuraus oli se, että asunto oli työpäivänä jälkeen kuin hävityksen jäljiltä. Koira palautettiin löytöeläintalolle.

Kun uutta kotia ei tuntunut löytyvän Sisulle millään, päädyin lopulta siihen ratkaisuun, että tarjosin koiralle kodin. Sitä ennen luin kaiken käsiini saamani tiedon eroahdistuksen hoidosta. Päädyin ratkaisuun, jossa koiralle aloitettiin Clomicalm-kuuri jo ennen muuttoa, jotta yksinoloharjoitukset pystyttäisiin edes aloittamaan. Annostus pidettiin kuitenkin matalana.

 Sisu hermostui voimakkaasti heti, kun se huomasi minun edes liikkuvan ulko-ovea kohti. Siksi aloitimmekin näkyvistä poistumisen harjoittelun ensin ulkona. Ensin opetin sille perinteisen paikallapysymisen istumassa, asteittain pidentäen aikaa niin, että lopulta käväisin esimerkiksi ison puun takana, palaten kuitenkin aina heti takaisin. Sisätiloissa harjoittelu rajoittui siihen, että Sisu ei päässyt seuraamaan minua jatkuvasti asunnossa, ja myös yöt se nukkui eri huoneessa.

Kun rauhallisesti odottaminen sujui ulkona, aloimme harjoitella sisällä niin, että poistuin ensin sekunniksi eteisen sisäoven taakse. Sitten kahdeksi sekunniksi, viideksi sekunniksi jne. Tärkeää harjoittelussa oli kuitenkin se, että aikaa ei pidennetty jatkuvasti. Harjoitukset tuli pitää sellaisina, että välillä poistuminen kestikin vain viisi sekuntia, vaikka olisimmekin päässeet jo puoleen minuuttiin rauhallisessa odottamisessa. Sisäoven jälkeen siirryin harjoittelemaan ulko-ovesta poistumista samalla systeemillä.

Noin kahden viikon harjoittelun jälkeen olimme pisteessä, jossa Sisu kesti parin tunnin yksinolon ilman paniikkia – ulvomista, haukkumista ja ulko-ovesta uloskaivautumisyrityksiä. Siltikin se tarvitsi aina jotain sallitua puuhastelua yksinolon alkuhetkiksi, jotta poistumiseni aiheuttama levottomuus ei muuttunut paniikiksi. Meille paras ratkaisu on pakastettu Kong-lelu, joka on täytetty esimerkiksi maksalaatikolla. Toinen ratkaiseva tekijä on toinen koirani – ilman sen turvallisuutta luovaa seuraa ei Sisun yksinolo onnistu lainkaan.

Sisun eroahdistus on valitettavasti niin paha ja syyt siihen löytyvät niin pitkältä pentuajan ja nuoruusiän kasvuolosuhteista, että täydellisen rauhallisesti sitä tuskin koskaan saa suhtautumaan yksinjäämiseen. Tutussa kodissa se kuitenkin onnistuu, kunhan poistun asunnosta riittävän rauhassa ja jätän koirille esimerkiksi pakastetut Kongit tai aidot naudanluut järsittäviksi. Eroahdistusta ei siis aina saa pois, mutta jonkinlaiseen hallintaan saaminen onnistuu yleensä sitkeällä harjoittelulla. Pääasiana pidin aina, että koira pysyy rauhallisena. Jos levottomuutta alkoi esiintyä, olimme edenneet liian nopeasti ja harjoituksia tuli taas helpottaa. Mutta onneksi tilanne on nykyään se, että työpäivänkin mittainen yksinolo onnistuu ilman pahempaa metelöintiä tai ovesta ulos kaivautumisen yrityksiä.

Teksti ja kuva: Laura Uotila